Syyskuu 2006. Silloin minua pyydettiin ensimmäistä kertaa musikaaliin. Olin vasta pieni poika, juuri yläkoulun aloittanut, mistään en mitään tiennyt. Paluu kielletylle planeetalle. Rock’n’rollia ja scifiä, Juice Leskisen lyriikkaa ja savukoneita, tekemisen meininkiä ja ennennäkemätöntä yhteishenkeä.
Syyskuu 2014.
Kahdeksan vuotta ja kymmenen musiikkiteatteriprojektia myöhemmin.
Edelleen pieni poika, vieläkään en mitään tiedä – peruskoulu, lukio ja
armeija sentään käytynä. Vielä kysyivät, epätoivoiset. Lähdin.
Suomalaiseen
kulttuuriin ei kuulu esiintyä turhan elävästi. Suomen pojalla on kolme
itseilmaisun instrumenttia: viina, sauna ja kuokka. Viinaa en juo, sauna
riittää viikon välein, ja kaivinkone on keksitty. Niinpä arkkityypistä
poikkeava tarvitsee vaihtoehtoisen tavan nolata itsensä. Ja Ilomantsissa
tähän on mahtavat puitteet.
Teatteri on
paikka, jossa voi päästää ulos kaiken sen, mitä ei kadulla kehtaa.
Unohtaa ja unohduksen kautta löytää itsensä. Huutaa kurkku suorana 500
ihmiselle: “Minä en halua kuolla vielä!” Tästähän me kaikki salaa
haaveilemme.
Parhaimmillaan teatteri on
silloin, kun sitä siivittää elävä musiikki. Roketirollin jytke,
savukoneen katku ja spottivalon polte ovat vähintään yhtä
mieleenpainuvia aistimuksia kuin kesäyön lämpö tai keväisen puron
solina.
Ja se yhteishenki. Missään en ikinä ole
nähnyt vastaavaa joukkohenkeä kuin teatterissa Ilomantsissa. Siellä
noustaan kaiken materiaalisen ylle. “En oo sun kaveri, jos et oo mun
kaveri” -tyyppinen vastakkainasettelu jää salin ovien ulkopuolelle.
Kahden tunnin ajan kaikilla on yksi tavoite: esittää paras show ikinä.
Ja aina siinä onnistutaan.
Voin vakuuttaa, että Hair tulee olemaan ehkä merkittävin kokemus, jonka elät vuonna 2015. Et halua jäädä siitä paitsi.
Pidetään hauskaa!
Joonas Nuutinen, koskettimet / Hubert
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti